Chilelaiset haat

Lauantai oli Marion suuri paiva ja syy, miksi ollenkaan Chiileen lahdin. Haita ennen Pablo (toinen vaihtarikaveri Austinista) naytti Cerro San Cristobalin (http://en.wikipedia.org/wiki/Cerro_San_Crist%C3%B3bal) seka Santiagon keskusta pikasaittarin. Cerro San Cristobal on reilu 800 metria korkea kukkula keskella santiagoa ja jakaa alueen oikeastaan koyhempaan ja rikkaampaan osaan. Kukkulan laella on samanlainen neitsytmarianpatsas kuin Sao Paolossa, braziliassa, mutta hieman pienempana. Kukkulalta avautuu mahtavat nakoalat Santiaagon. Santiagossa on n. 5 miljoonaa asukasta, joten kukkulata ei edes nahnyt, minne asti kaupunki jatkuu. Osasyyna tahan oli myos saastepilvet, jotka leijuvat kukkuloiden ymparoivan kaupungin paalla. Taman jalkeen Pablon vanhemmat tarjosivat paivallisen, jonka jalkeen uima-altaalle rentoutumaan ja ottamaan oluen auringonpaisteeseen.

Haat alkoivat 18:30. Latinoille tyypilliseen tapaan vakea tuli tiputellen sisaan aina 19:10 asti, jolloin kirkko alkoi olemaan taynna. Seremonia kesti 1,5 tuntia. Lisahaastetta ajan lisaksi tuottivat outo kieli, katolilaiset eleet seka polvistuminen aina silloin talloin. Tekemalla samaa kuin muutkin ei voi pahasti mokata, tosin ristinmerkit jaivat kylla tekematta. Sivuhuomautuksen voin sanoa, etta Chilessa ehtoollinen on koyhempi kuin suomessa. Taalla sai vain oylatin, vaikka olisi viinin luvatussa maassa uskonut myos viiniakin saavan halpaan hintaan.

Pakollisen kirkkoseremonian jalkeen seurue suuntasi omaaseen vapaaseen tahtiin juhlapaikalle, jonka loysimme noin puolen tunnin etsimisen jalkeen. Juhlapaikkana toimi suurehko maatilan paarakennus, jota oli jatkettu suurella juhlateltalla ja kaikki oli koristeltu viimeisen paalle. Ruokaa oli riittavasti ja juomaa tuli lasiin tarvitsematta sanoa mitaan. Ruokalajeja nain jalkikateen muistellen taisi olla lahemmaksi seitseman, joista noin 3 tietysti kalaa, joka on Chilessa merenrantavaltiolle erittain tyypillista. Poytaseurueena oli Marion vanhoja koulukavereita peruskouluajoilta seka yliopistosta. Seura oli mahtavaa ja meidan poyta oli varmasti aanekkain koko juhlaporukasta ainakin meidan mielestamme. Syyna tahan olivat useat vitsit, joita aina jatkettiin ja jalleen naurettiin. Oikealla puolellani istui yksi kolmesta henkilosta, jonka kanssa lahden viikon paasta roadtripille etela-Chileen. Jos olette nahneet roadtrip komedioita, niin tama ja kaksi muuta ovat suoraan niista niin ulkonaollisesti kuin huumoriltaan. Tuo reissu ei varmasti tule jattamaan kylmaksi, nain kaikki ainakin vakuuttelivat haissa ja uskon sen.

Ruokailun jalkeen oli latinolaiseen tapaan tanssia koko yo DJ:n tahdissa. Perinteisesti nama alkoivat haaparin tanssilla, jonka jalkeen haapari haki toisen vanhempansa mukaan ja lahisuku yhtyi tassa vaiheessa. Minuutin paasta tanssilattia oli taynna ja tata jatkui latinorytmien tahdittamana aina kuuteen asti aamulla (jatkui viela kauemminkin, mutta meidan seurue paatti tassa vaiheessa suunnata kotia kohti). Haissa tuli tutuksi latinorytmi, miesrinki, naisrinki seka monet muut hieman erikoisemmat "tavat". Kovaa juhlaporukkaa, ei voi muuta sanoa. Suomalaisista hieman poiketen, taalla ei kukaan sammunut tai muuten ryvennyt kuuteen mennessa, vaikka alkoholia oli runsaasti tarjolla.

Ensimmaista kertaa latinohaissa oltuani, voin todeta, etta suomalaiset voivat lopettaa valittamisen haiden kalliudesta. Suomalaiset haat eivat veda hinnaltaan vertoja Chilelaisiin. Kun suomessa kutsutaan haihin keskimaarin 100 henkea, niin taalla juhlissa oli kirkossa ja illallisella n. 300 henkea ja taman jalkeen tuli n. 150 henkea lisaa. Haiden hinta: noin 20 000 dollaria. Taalla on tapana kutsua haihin vanhoja koulukavereita peruskoulusta, lukiosta, yliopistosta, toista, koko suku ja hieman lisaa, yhteistykumppaneita ja kaikille avec. Suomessa yritetaan pitaa maara jotenkin rajallisena, taalla taas jokainen, jonka kanssa on ollut tekemisissa ja tullut toimeen, on kutsuttu. Hienot juhlat, kylla latinotkin osaavat. Huomenna maanantaina Mario lahtee kahden viikon haamatkalle Mosambikiin.